Blogista

Kaunokirjallisuus

Kaunokirjallisuus on yleisnimike kaikelle kirjallisuudelle joka luokitellaan viihdekirjallisuudeksi tai taidekirjallisuudeksi ja joka on selkeästi vastakohta tiedekirjallisuudelle. Kaunokirjallisuuden alalajit ovat proosa eli kertomakirjallisuus ja draamakirjallisuus kattaen näytelmien, kuunnelmien ja elokuvien käsikirjoitukset sekä runous eli lyriikka.

Kirjallisuuden jako kauno- ja tiedekirjallisuuteen ei aina ole täysin selvää johtuen useista eri tekijöistä. Esimerkiksi kulttuuriset erot tai historialliset ajanjaksot antavat kirjoitetulle materiaalille omat merkityksensä. Esimerkiksi hyvin varhaiset antiikin Kreikan filosofiset tekstit olivat sen ajan tiedekirjallisuutta, mutta nykyaikaiseen tiedekirjallisuuden tyyliin verrattuna hyvinkin maalailevaa ja mielikuvituksellista. Herodotos, antiikin Kreikan historiankirjoittaja jota pidetään historiankirjoituksen isänä, oli tiettävästi ensimmäinen joka kirjoitti historiasta muuten kuin eepos eli runomuodossa tai aikajanallisessa kronikkamuodossa. Siitäkin huolimatta hänen tyylinsä kuvata asioita vaikuttaa nykyaikaisen historiankirjauksen valossa vieraalta tyyliltä, sillä tekstit ovat kuvailuja kertomuksista, keskusteluista ja vieläpä hyvin yksityiskohtaisesti ja värikkäästi. Kuten muutkin taiteen muodot, myös kaunokirjallisuus muuttaa jatkuvasti muotoaan ja tyyliään kunkin ajanjakson mukaan. Kaunokirjallisuuden eri lajeja on monia ja toisinaan niitä on hankala erottaa toisistaan täydellisesti. Esimerkiksi kertomakirjallisuuden ja runouden välimaastoon kuuluvia lyyrista proosaa ja proosarunoa voi olla mahdoton sijoittaa aukottomasti kumpaankaan kategoriaan. Kertomakirjallisuuteen taas luetaan kuuluvaksi eepokset ja proosa, joka tarkoittaa sitä että se on kertovaa tekstiä jonka aiheena ovat pääosin kuvitteelliset tapahtumat. Viittaukset ja yhtymäkohdat todellisiin tapahtumiin saattavat myös kuulua kertomakirjallisuuteen, joista esimerkkinä voitaisiin mainita Väinö Linnan kirjoittama Tuntematon sotilas. Itse kirjan tarina ja hahmot ovat fiktiivisiä, mutta se sijoittuu Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosina 1941-1944 käydyn jatkosodan rintamalle. Eepokset ovat myös vanhaa kertomakirjallisuutta, usein runomuodossa olevaa, mutta silti selvästi kertovaa, ja ne ovat yleensä tarinoita sankareista ja heidän myyttisistä teoistaan. Suomen tunnetuin eepos on tietenkin Suomen ja Karjalan tasavallan kansalliseepos Kalevala, jonka kokosi Suomen kielen uudistaja Elias Lönnrot 1800-luvun alkupuolella. Kalevala on kokoelma tarinoita ja myyttejä joita Elias Lönnrot keräili runonkeräysmatkoillaan ympäri Suomea ja Karjalaa. Teos kuvaa Kalevalan ja Pohjolan kansojen sekä eri päähenkilöiden välisiä kiistoja,  kostoretkiä, kosiomatkoja sekä Sammon rakentamista että ryöstöä.

Kaunokirjallisuus

 

Runous ja Draamakirjallisuus

 

Runous eli lyriikka on kaunokirjallisuuden vanhin muoto ja siihen on alunperin liittynyt musiikki, tanssi ja laulu. Nimi lyriikka tuleekin ikivanhasta lyyra soittimesta, jota soitettiin näppäilemällä sen kieliä. Sillä oli keskeinen osa antiikin kreikan kulttuurissa ja tarinankerrontaperinteessä, ja runouden ja musiikin jumala Apollo on useasti kuvattu maljan muotoinen lyyra kädessään. Antiikin Kreikan runoudella uskotaan olleen suuri merkitys uskonnonharjoituksessa, mutta myöhemmin myös runouden maallistumisen myötä alkoi syntymään rakkaus-, suru- ja kehtolauluja. Nykypäivänä runouden perusmuodoksi  kutsutaan keskuslyriikkaa, joka keskittyy runon puhujan eli lyyrisen minän ympärille, ja sillä ilmaistaan usein henkilökohtaisia tuntemuksia. Muita runon muotoja ovat balladi ja romanssi, jotka voivat olla laajoja juonen varaan rakennettuja kertomuksia. Draamakirjallisuus on siitä poikkeava kirjallisuuden muoto, että sitä ei ole kirjoitettu pelkästään luettavaksi, vaan nimenomaan esitettäväksi. Draamakirjallisuutta ovat näytelmät, kuunnelmat ja elokuva- ja tv-käsikirjoitukset. Perinteisesti draamakirjallisuutta on kirjoitettu teatterissa esitettäväksi, mutta nykyään kehittynyt tekniikka on tuonut draamakirjallisuudelle useita eri esityskanavia. Draaman alkuperäiset päälajit tulevat nekin Antiikin Kreikasta jossa ne jaettiin hyvin yksiselitteisesti tragediaksi tai komediaksi. Tragedialla tarkoittaen murhenäytelmää ja komedialla tietenkin huvinäytelmää. Nykyään näin jyrkkää jakoa eri tyylilajeihin on mahdotonta tehdä, ja uusia tyylilajeja on syntynyt kuten esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeinen absurdismi, joka tulkitsee elämän mielettömyyttä ja mahdottomuutta. Vakavaa näytelmää kutsutaan usein vain pelkällä nimellä draama ja farssi taas on väärinkäsityksiin ja kommelluksiin perustuvaa komediaa.